Pakina: The Road to Hell is Paved with Good Intensions
Opiskelen Oulun yliopistossa suomen kieltä, ja eräällä kirjoittamisen kurssilla meidän piti toimittaa yksi numero suomen kielen oppiaineen Täppä-lehteä. Jokainen sai kirjoittaa oman juttunsa haluamallaan tekstilajilla - ainoa ehtoa oli, että tekstin piti liittyä jotenkin lehden teemaan "tie".
Itse kirjoitin pakinan aiheella "Tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin". Juttu ei ole erityisen asiapitoinen, mutta pääsin ainakin kirjoittamaan pilke silmäkulmassa tovin tauon jälkeen. Alla lehdessä julkaistu tekstini.
The Road to Hell Is Paved with Good Intentions
Sitä sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Fraasi on yhtä puhkikulunut kuin Pikku-Matin auton rengas, mutta kuinka moni on lopulta pysähtynyt ajattelemaan, kuinka pirun hyvin se pitää paikkansa? Häviävän pieni määrä ihmisistä haluaa tieten tahtoen aiheuttaa pahaa. Suurin osa tarkoittaa hyvää. Kuitenkin moni sotku johtuu hyvistä aikeista.
Muistan, kun pikkusiskollani oli tarhaiässä palava sisäinen polte leikkiä kampaajaa. Silmät oikein syttyivät ja iskivät kipinää, kun hän sai pompula- ja pinnivuoret eteensä. Muistan myös äärimmäisen hienon, kummeiltani saadun keinuhevosen, jolla oli pehmeä turkki ja upeat, tuuheat jouhet…
Ei, siskoni ei leikannut noita jouhia. Hän saksi kyllä erään pehmonallen ”otsatukan”, mutta se on toinen tarina. Ei, sen sijaan siskoni nohevana likkana päätti, että tämä poni tarvitsee föönikampauksen, ja kaivoi esille hiustenkuivaajan. Voin kertoa, että synteettinen kuitu ja kuuma föönaus eivät ole luotuja toisilleen. Nykyään hepallani on vähemmän upea, syltyksi kärähtänyt takkuinen harja. Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että siitä tytöstä ei tullut parturi-kampaajaa.
En voi väittää, ettenkö itsekin olisi hoitanut mallikkaasti muutamia tilanteita. Muistan, kun lukion loppuaikoina olimme muuttaneet poikakaverini kanssa vasta yhteen, ja nuorta rakkautta uhkuen päätin eräänä aamuna yllättää armaani tekemällä hänelle romanttisesti aamupalaa. Pysyttelen yleensä kaukana keittiöstä, sillä mieheni on ensimmäiseltä ammatiltaan kokki ja vastaa taloutemme ruokapolitiikasta. Eleeni piti olla siis sitäkin kauniimpi. Kun muruseni vielä kehräsi unta sängyn pohjalla, päätin ottaa rohkeasti askeleen kohti hellaa ja keittää kunnon kaurapuurot. Nalle-paketin kyljestä valmistusohjeita tavaten mittasin kattilaan hiutaleet, veden ja suolaa. Minulla saattoi mennä desilitrat ja teelusikat sekaisin. Kun maistoin ensimmäistä versiota luomuksestani, meinasin oksentaa. Oli vähän tuota suolaa tupsahtanut liikaa. Epätoivoisesti yritin pelastaa tekeleen lisäämällä siihen vettä, ja jätin sen yksikseen porisemaan hella kuutosella. Optimistista. Seuraavaksi tajusin, että haiseepas täällä palaneelle. Piip-käyrä koholla kaavin palaneita kokkareita kattilan pohjalta vessanpönttöön. Aloitin alusta. Tällä kertaa päätin pelata varman päälle ja laitoin suolaa vain maustemitallisen. Puuron valmistuttua kultaseni alkoi juuri sopivasti murahdella heräämisen merkiksi, joten pyyhälsin puurokulho ja kahvikuppi kädessä makuuhuoneeseen ja sirkuttelin hyvät huomenet hanitsupuppelsilleni. Vastoinkäymisistäni täysin tietämätön mieheni oli onnesta soikeana vaivannäöstäni ja maistoi reippaan lusikallisen taidonnäytettäni. Jännittyneenä ja silmät säihkyen tiedustelin: ”Noh, miltäs se maistuu?” Mieheni vastasi hyvin varovaisesti, että suolaa voisi olla kyllä enemmän. Syvä, syvä hiljaisuus. Syötyään kumminkin urhoollisesti koko kulhollisen, mieheni lähti käymään vessassa. Hetken päästä kuului hämmentynyt huudahdus: ”Mitä meiän vessanpöntölle on tapahtunu? Näyttää linnunoksennukselta.” Ai niin se.
Myös eläimiltä luonnistuu hyviin aikeisiin verhottu pahanteko. Hyvä esimerkki on kissani, joka normaalisti on laiskan letkeä kotikolli, mutta maalle päästessään siitä sukeutuu oikea kulman kauhu, villi viidakon peto, mitään pelkäämätön Suuri Metsästäjä. Onnea on kissa, joka kiikuttaa joka lomalla niin ylpeänä emännälleen hiirenraadon asenteella ”Kato äiti, toin sulle lahjan!”. Sitten siinä pitäisi olla vielä kehumassa samalla, kun yrittää tiukasti pitää ikkunan luukkua kiinni, jottei äidin oma kullannuppu toisi sitä lahjaansa sisälle. Pari kertaa niinkin on käynyt. Ja pari kertaa se hiiri ei olekaan ollut vielä raato. Mikäs sen mukavampaa lauantai-illan viihdettä kuin kilpailla kissan kanssa siitä, kumpi pyydystää sisätiloissa pakoon viipottavan pakokauhuisen hiiren ensin.
Kaikki ihmiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että kissan tapaisella eläimellä voisi olla hyvää tahtoa. Kukaan ei voi kuitenkaan kirkkain silmin väittää, etteikö koiralta sellaista löytyisi. Perhetuttavallamme oli rottweiler, joka oli äärimmäisen lempeä tapaus. Ja äärimmäisen iso. Kun sen kokoinen koira päättää osoittaa rakkauttaan jytistelemällä riemukkaasti tykkäämäänsä ihmistä kohti, ei lopputulos ole välttämättä aina kovin kaunis. Äitini polvesta meni kierukka rikki ja katkesi eturistiside. Äiti yrittää silti muistella sitä koiraa lämmöllä.
Siinä missä lapset, eläimet ja rakastuneet teinit osaavat sössiä asioita hyvää hyvyyttään, kykenevät siihen aikuisetkin. Pari kesää sitten teimme mökkiremonttia. Remontin aikana yksi jos toinenkin asia oli mennyt pieleen, joten loppuvaiheessa halusimme vetää viimeisen homman eli lattioiden viimeistelyn varman päälle. Isäni selvitti taloja työkseen rakentavalta sukulaismieheltämme, millaisin ainein puulattia kannattaa käsitellä. Sukulaismies suositteli varauksetta Osmo-öljyvahaa. Sitä kuulemma kaikki nykyään käyttävät. Isäni hioi ensin huolella lattian kauniiksi. Äitini halusi varmistaa, ettei yhtäkään pölyhiukkasta pääse jäämään lattian pintaan ennen vahausta, joten hän puunasi lattian vielä kostealla luutulla kauttaaltaan. Sen jälkeen isä levitti vahan lattiaan. Parkaisu. Paljon sadattelua. Hyppimistä tasajalkaa lakin päällä. Vahatussa lattiassa näkyi luudulla tehdyt liikeradat: jokainen ura, kaarre ja kuvio. Sukulaismiehelle lähti äkäistä puhelua. Hän totesi: ”Ai niin, unohtui mainita, että se on sitten todella herkkää kamaa, sen alle ei kestä päästää yhtään kosteutta.” Ihanko totta? No shit Sherlock. Lattia piti hioa uudelleen. Isä teki työn sillä kertaa ehkä pienen raivon avittamana. Nykyään mökin uudelleen osmotussa lattiassa näkyy hiomakoneen jäljet niissä kohdissa, joissa isällä loppui kärsivällisyys kesken. Osmo ei ole tykätty nimi meillä päin.
Edellä kerrotut arjen esimerkit eivät ole kirjaimellisesti johtaneet helvettiin (ainakaan vielä), mutta ne ovat kumminkin olleet uhriensa henkilökohtaisia ”pikku helvettejä”. Osa niistä on ollut ihan elämää rikastuttaviakin hetkiä, mutta osan taas olisi voinut jättää väliin. Silti voi todeta, että kertomani esimerkit ovat olleet kohtuullisen pieniä vastoinkäymisiä. Entä kuitenkin sitten, kun hyvät aikeet menevät reisille isommassa mittakaavassa? Politiikassa se on varsin yleistä, mainittakoon nyt vaikka EU-direktiivit. Voidaan väittää myös sotien johtuvan hyvistä aikeista. Oli esimerkiksi se yks tyyppi nimeltä Hitler. Aatuhan halusi vain tehdä maastaan mahtavamman – ja siinä sivussa oikeutti kansanmurhan. Hyvät aikeet eivät siis aina ihan riitä. Kirjailija Vikram Sethiä lainatakseni: “God save us from people who mean well.”
(Jutun voi lukea myös Täppä-lehdestä, s.4-5: issuu.com/tappa1/docs/t__pp___1_2015_uusin)
Itse kirjoitin pakinan aiheella "Tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin". Juttu ei ole erityisen asiapitoinen, mutta pääsin ainakin kirjoittamaan pilke silmäkulmassa tovin tauon jälkeen. Alla lehdessä julkaistu tekstini.
The Road to Hell Is Paved with Good Intentions
Sitä sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Fraasi on yhtä puhkikulunut kuin Pikku-Matin auton rengas, mutta kuinka moni on lopulta pysähtynyt ajattelemaan, kuinka pirun hyvin se pitää paikkansa? Häviävän pieni määrä ihmisistä haluaa tieten tahtoen aiheuttaa pahaa. Suurin osa tarkoittaa hyvää. Kuitenkin moni sotku johtuu hyvistä aikeista.
Muistan, kun pikkusiskollani oli tarhaiässä palava sisäinen polte leikkiä kampaajaa. Silmät oikein syttyivät ja iskivät kipinää, kun hän sai pompula- ja pinnivuoret eteensä. Muistan myös äärimmäisen hienon, kummeiltani saadun keinuhevosen, jolla oli pehmeä turkki ja upeat, tuuheat jouhet…
Ei, siskoni ei leikannut noita jouhia. Hän saksi kyllä erään pehmonallen ”otsatukan”, mutta se on toinen tarina. Ei, sen sijaan siskoni nohevana likkana päätti, että tämä poni tarvitsee föönikampauksen, ja kaivoi esille hiustenkuivaajan. Voin kertoa, että synteettinen kuitu ja kuuma föönaus eivät ole luotuja toisilleen. Nykyään hepallani on vähemmän upea, syltyksi kärähtänyt takkuinen harja. Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että siitä tytöstä ei tullut parturi-kampaajaa.
En voi väittää, ettenkö itsekin olisi hoitanut mallikkaasti muutamia tilanteita. Muistan, kun lukion loppuaikoina olimme muuttaneet poikakaverini kanssa vasta yhteen, ja nuorta rakkautta uhkuen päätin eräänä aamuna yllättää armaani tekemällä hänelle romanttisesti aamupalaa. Pysyttelen yleensä kaukana keittiöstä, sillä mieheni on ensimmäiseltä ammatiltaan kokki ja vastaa taloutemme ruokapolitiikasta. Eleeni piti olla siis sitäkin kauniimpi. Kun muruseni vielä kehräsi unta sängyn pohjalla, päätin ottaa rohkeasti askeleen kohti hellaa ja keittää kunnon kaurapuurot. Nalle-paketin kyljestä valmistusohjeita tavaten mittasin kattilaan hiutaleet, veden ja suolaa. Minulla saattoi mennä desilitrat ja teelusikat sekaisin. Kun maistoin ensimmäistä versiota luomuksestani, meinasin oksentaa. Oli vähän tuota suolaa tupsahtanut liikaa. Epätoivoisesti yritin pelastaa tekeleen lisäämällä siihen vettä, ja jätin sen yksikseen porisemaan hella kuutosella. Optimistista. Seuraavaksi tajusin, että haiseepas täällä palaneelle. Piip-käyrä koholla kaavin palaneita kokkareita kattilan pohjalta vessanpönttöön. Aloitin alusta. Tällä kertaa päätin pelata varman päälle ja laitoin suolaa vain maustemitallisen. Puuron valmistuttua kultaseni alkoi juuri sopivasti murahdella heräämisen merkiksi, joten pyyhälsin puurokulho ja kahvikuppi kädessä makuuhuoneeseen ja sirkuttelin hyvät huomenet hanitsupuppelsilleni. Vastoinkäymisistäni täysin tietämätön mieheni oli onnesta soikeana vaivannäöstäni ja maistoi reippaan lusikallisen taidonnäytettäni. Jännittyneenä ja silmät säihkyen tiedustelin: ”Noh, miltäs se maistuu?” Mieheni vastasi hyvin varovaisesti, että suolaa voisi olla kyllä enemmän. Syvä, syvä hiljaisuus. Syötyään kumminkin urhoollisesti koko kulhollisen, mieheni lähti käymään vessassa. Hetken päästä kuului hämmentynyt huudahdus: ”Mitä meiän vessanpöntölle on tapahtunu? Näyttää linnunoksennukselta.” Ai niin se.
Myös eläimiltä luonnistuu hyviin aikeisiin verhottu pahanteko. Hyvä esimerkki on kissani, joka normaalisti on laiskan letkeä kotikolli, mutta maalle päästessään siitä sukeutuu oikea kulman kauhu, villi viidakon peto, mitään pelkäämätön Suuri Metsästäjä. Onnea on kissa, joka kiikuttaa joka lomalla niin ylpeänä emännälleen hiirenraadon asenteella ”Kato äiti, toin sulle lahjan!”. Sitten siinä pitäisi olla vielä kehumassa samalla, kun yrittää tiukasti pitää ikkunan luukkua kiinni, jottei äidin oma kullannuppu toisi sitä lahjaansa sisälle. Pari kertaa niinkin on käynyt. Ja pari kertaa se hiiri ei olekaan ollut vielä raato. Mikäs sen mukavampaa lauantai-illan viihdettä kuin kilpailla kissan kanssa siitä, kumpi pyydystää sisätiloissa pakoon viipottavan pakokauhuisen hiiren ensin.
Kaikki ihmiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että kissan tapaisella eläimellä voisi olla hyvää tahtoa. Kukaan ei voi kuitenkaan kirkkain silmin väittää, etteikö koiralta sellaista löytyisi. Perhetuttavallamme oli rottweiler, joka oli äärimmäisen lempeä tapaus. Ja äärimmäisen iso. Kun sen kokoinen koira päättää osoittaa rakkauttaan jytistelemällä riemukkaasti tykkäämäänsä ihmistä kohti, ei lopputulos ole välttämättä aina kovin kaunis. Äitini polvesta meni kierukka rikki ja katkesi eturistiside. Äiti yrittää silti muistella sitä koiraa lämmöllä.
Siinä missä lapset, eläimet ja rakastuneet teinit osaavat sössiä asioita hyvää hyvyyttään, kykenevät siihen aikuisetkin. Pari kesää sitten teimme mökkiremonttia. Remontin aikana yksi jos toinenkin asia oli mennyt pieleen, joten loppuvaiheessa halusimme vetää viimeisen homman eli lattioiden viimeistelyn varman päälle. Isäni selvitti taloja työkseen rakentavalta sukulaismieheltämme, millaisin ainein puulattia kannattaa käsitellä. Sukulaismies suositteli varauksetta Osmo-öljyvahaa. Sitä kuulemma kaikki nykyään käyttävät. Isäni hioi ensin huolella lattian kauniiksi. Äitini halusi varmistaa, ettei yhtäkään pölyhiukkasta pääse jäämään lattian pintaan ennen vahausta, joten hän puunasi lattian vielä kostealla luutulla kauttaaltaan. Sen jälkeen isä levitti vahan lattiaan. Parkaisu. Paljon sadattelua. Hyppimistä tasajalkaa lakin päällä. Vahatussa lattiassa näkyi luudulla tehdyt liikeradat: jokainen ura, kaarre ja kuvio. Sukulaismiehelle lähti äkäistä puhelua. Hän totesi: ”Ai niin, unohtui mainita, että se on sitten todella herkkää kamaa, sen alle ei kestä päästää yhtään kosteutta.” Ihanko totta? No shit Sherlock. Lattia piti hioa uudelleen. Isä teki työn sillä kertaa ehkä pienen raivon avittamana. Nykyään mökin uudelleen osmotussa lattiassa näkyy hiomakoneen jäljet niissä kohdissa, joissa isällä loppui kärsivällisyys kesken. Osmo ei ole tykätty nimi meillä päin.
Edellä kerrotut arjen esimerkit eivät ole kirjaimellisesti johtaneet helvettiin (ainakaan vielä), mutta ne ovat kumminkin olleet uhriensa henkilökohtaisia ”pikku helvettejä”. Osa niistä on ollut ihan elämää rikastuttaviakin hetkiä, mutta osan taas olisi voinut jättää väliin. Silti voi todeta, että kertomani esimerkit ovat olleet kohtuullisen pieniä vastoinkäymisiä. Entä kuitenkin sitten, kun hyvät aikeet menevät reisille isommassa mittakaavassa? Politiikassa se on varsin yleistä, mainittakoon nyt vaikka EU-direktiivit. Voidaan väittää myös sotien johtuvan hyvistä aikeista. Oli esimerkiksi se yks tyyppi nimeltä Hitler. Aatuhan halusi vain tehdä maastaan mahtavamman – ja siinä sivussa oikeutti kansanmurhan. Hyvät aikeet eivät siis aina ihan riitä. Kirjailija Vikram Sethiä lainatakseni: “God save us from people who mean well.”
(Jutun voi lukea myös Täppä-lehdestä, s.4-5: issuu.com/tappa1/docs/t__pp___1_2015_uusin)
Kommentit
Lähetä kommentti