Sumanismiin kolumni

Opiskelen ammattikorkean mediatuottamisen lisäksi Oulun yliopistossa suomen kieltä. Olin lukuvuoden syksy 2011-kevät 2012 läsnäolevana molemmissa kouluissa. Suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestöllä Sumalla on oma ainejärjestölehti nimeltä Sumanismi. Fuksivuoteni alussa julkaisin ensimmäisen juttuni Sumanismissa, kolumnihenkisen vuodatuksen fuksiudesta suomen kielen ja kirjallisuuden aineopiskelijana. Alla on linkki PDF-versioon sekä tekstiversio.

Kolumni PDF-muodossa

 Vie sie, mie vikisen

Muutaman viime viikon aikana on pientä hämmentynyttä fuksiopiskelijaa viety siinä määrin, ettei sitä ole paljoa muuta voinut kuin yrittää vähän vikistä matkassa. Voisi luulla, että kun aloittaa kolmannen kerran uusia opintoja korkeakoulussa, että siihenkin ruljanssiin olisi jo syntynyt jonkinlainen rutiini, mutta ei. Nimimerkillä saatoin unohtaa laittaa herätyskellon soimaan ensimmäisenä koulupäivänä, myöhästyä aloitusinfosta ja sielläkin huomata 20 minuutin istuskelun jälkeen, että onpas tämä meidän tiedekunta yllättävän miesvaltainen. Hälytyskellot alkoivat soida siinä vaiheessa päässä, kun aamun toinen puhuja toteaa: ”Tervetuloa tekniikan opiskelija!”. Tiedusteltuani eräältä sopivasti ohitseni kulkeneelta lehtorilta että, ”öö, kuuluukohan humanistienkin olla täällä”, sain järkyttyneen katseen ja vastauksen: ”No ei todellakaan!”  Ai hups. Hienosti tuli kiillotettua humanistien ennestään jo niin hyvää mainetta teekkareiden keskuudessa.

Vaikka pääsinkin lopulta omieni pariin, en voi kirkkain silmin väittää, että pallo olisi sen enempää tallessa kuin ensimmäisenäkään päivänä.  Hämmennystä on aiheuttanut eniten tämä kovin omituinen ja toisaalta varsin viihdyttävä kulttuuri tiedekunnan sisällä. Otetaan nyt vaikka Harri. Hyvä etten säikähdyksissäni pompannut penkistä pystyyn, kun professori ensimmäisen kerran mylväisi jotain kesken luennon herättääkseen takapenkin nukkujat. Mutta on se silti ihana. Opetti niin ystävällisesti karjalankielisen kansansadun avulla, että oveluudella voittaa ja kiltti ei kannata olla. Kuten jo nassukirjassa eräänä päivänä totesin, tämä tieto olisi säästänyt minut jo lapsena monelta filosofiselta pohdinnalta hyvän ja pahan hyötysuhteista.

Sitten on se Santeri. Auttakaa nyt joku. Ensin se opetti meille, että /koira/ symboloi koiraa, koska suomen kielessä on sovittu niin. Okei, tämä oli ihan piece of cake. Seuraavalla luennolla ammuttiinkin alas kaikki minun 15 vuotta vallalla olleet käsitykseni aakkosista, kirjaimista ja niiden ääntämisestä. Lopuksi ne poltettiin roviolla. Tekee vieläkin kipeää.

 En ole myöskään tuntenut itseäni koskaan niin mitättömäksi kuin ensimmäisellä kirjallisuuden luennolla. Puolentoista tunnin aikana olin saanut tehtyä muistiinpanoja yhden ranskalaisen viivan verran. Muu aika meni suu auki tuijottaessa; tuli hieman surrealistinen olo siitä, että Kuisma puhui yhtä lailla suomen kieltä kuin minäkin (ranskankielisiä pätkiä lukuun ottamatta), mutta silti en ymmärtänyt sanaakaan. Sain myös säälivän katseen Kuisman suunnalta, kun yritin kilpailla vastauksellani kirjallisuuden pääaineopiskelijaa vastaan kysyttäessä: ”Miksi kannattaa lukea kirjallisuutta?”

............. Joo. Tiedän.

Ja Sisko. En voinut mitenkään käsittää täysin Harrin vitsailua perehdytyspäivänä Siskon kenkämaniasta ennen kuin kävin Siskon työhuoneessa. Olen sanaton. Voiko noin tehdä? Työpaikalla?? Kokonainen taso kirjahyllystä varattuna pelkille kengille! Plus se kenkäkoriste-esine työpöydällä. Minäkin haluan.

Viimeisenä minulla on mietityttänyt K-P. Ihan oikeasti, joko sillä on tosi paha identiteettikriisi tai sitten se yrittää tosi epäovelasti soluttautua vakoojaksi ainejärjestöömme. Ovatko ne verbalaiset ilkeitä sille, ovatko ne Suman vihollisia, vai mikä sillä jätkällä on hätänä? Olisi kiva tietää, mitä Suma-salaisuuksia sille kestää mennä möläyttelemään yön pimeinä tunteina, kun se on taas kerran hiipinyt meidän bileisiin.

Ei minulla sen syvällisempää tai koherenttia. Kai tämäkin pieni fuksi vielä oppii talon tavoille. Vie sie yliopisto, mie vikisen (paljon)!