Luova kirjoittaminen #3

Ks. myös julkaisut Luova kirjoittaminen #1 ja Luova kirjoittaminen #2.

Luovan kirjoittamisen kurssin lopuksi meidän oli kirjoitettava 10 000 merkin mittainen novelli. Luin noihin aikoihin toista kertaa läpi Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -kirjasarjaa. En tiedä ketään joka kirjoittaisi rakastavammin pohjoisen kylmyydestä ja luonnosta kuin Auer. Auerin kirjojen lukeminen noihin aikoihin näkyy tietyllä tapaa oman novellini kielessä ja aiheenvalinnassa. Novellin tyylissä ja tarinassa olisi vielä hiomisen varaa, mutta se sai tällaisenaankin todella paljon kiitosta kurssin ohjaajalta ja muilta lukijoilta.

Lainsuojaton

Olemme villi heimo kahden valtion rajamaalla. Me emme kuulu kummallekaan puolelle. Meille ei merkitse mitään sana raja; meidän maailmassamme sellaista ei ole olemassa. Me kuljemme niin kuin haluamme ja noudatamme omia lakejamme. Luonnonlakeja. Sen takia meitä vihataan. Me olemme lainsuojattomia. 

Rehellisesti sanoen meitäkin koskevia lakeja on kirjoitettu. Meille on pykälien mukaan taattu jonkin asteista rauhaa ja suojelua. Käytäntö on asia erikseen. Koska otamme luontoäidiltä sen mitä tarvitsemme, olemme saaneet sivistyksen parissa asuvien vihat niskaamme. Siinä kohtaa ei pykälillä ole paljoa painoarvoa. Meitä vainotaan ja jahdataan.

Nimeni on Fenris ja tämä on kertomus minun heimostani.

Lumi narskui mukavasti jalkojen alla käyskennellessäni lumeen painunutta metsäpolkua pitkin kahden vaaran väliin jääneessä kurussa. Ilma tuoksui kirpeälle ja raikkaalle. Oksat paukkuivat pakkasen voimasta. Kuulin puiden havujen suojassa piileskelevien lintujen sirkuttavan varoituksia toisilleen kertoen tulostani. Hengitykseni huurusi kylmässä taivaltaessani eteenpäin kovettuneella hangella.

Olin tiedustelukierroksella, tutkimassa liikkuisiko leirimme lähettyvillä riistaa. Olimme tehneet väliaikaisen kotimme Suomen puolelle. Olimme siinä määrin juurtuneita, ettemme liikkuneet kuin 12 aarin kokoisella alueella. Perheeseemme kuului untuvikkoja, joten pitkien matkojen kulkeminen olisi ollut liian haastavaa. Nytkin olin vain viiden kilometrin päässä muusta heimosta. Vaihdoimme kuitenkin olosijaamme lyhyin väliajoin, osin turvallisuuden, osin sielumme levottomuuden takia. Heimomme oli luotu kulkemaan ja toisin tekeminen olisi ollut vastoin luontoamme, vastoin sydäntemme kuisketta. Jos olomme kävi liian tukalaksi Suomen puolella vainoajiemme vuoksi, pystyimme aina karkaamaan Venäjälle, jossa meitä ei vihattu yhtä paljoa, mutta jossa riista oli tiukemmassa. Siellä oli aina muita perheitä, joiden kanssa piti taistella elinalueesta ja ravinnosta. Siksi palasimme aina karkumatkan jälkeen näkymättömän rajan toiselle puolen.

En ollut varsinaisesti metsästämässä, vain tutkimassa ympäristöä - siksi minulla ei ollut tarvetta kulkea täysin huomaamattomasti. Siitä huolimatta vaistoni olivat täysin hereillä ja aistin yhtäkkiä jonkun kulkevan lähettyvillä. Menin varuilleni, sillä tuo joku ei kulkenut yhtä raskaasti kuin hirvi tai poro, muttei myöskään jäniksen tai rusakon kepeydellä. Hetken päästä sain kuitenkin henkäistä helpotuksesta, sillä puiden välistä astui esiin yhteisömme toinen tiedustelija, Ottar. Hän oli selvästi innoissaan ja viestitti minulle, että lähellä olisi riistaa. Hiivimme äänettömästi lähelle pientä aukiota, jossa Ottarin löytämä kohde oli. Näin aukiolla lauman poroja kuopimassa heinää hangen alta. Lähdimme aluksi hiljakseen ja lopulta täysiä kirmaten takaisin muun heimon luo hakemaan apuvoimia. Lähestyessämme leiriä kuulimme heimon vartijan Heimdallin päästävän paluustamme kertovan varoitushuudon. Olimme riemuissamme, sillä löytämästämme laumasta riittäisi ruokaa koko perheelle.

Leiripaikalla kutsuimme mukaamme nuoren ja rohkean Modin harjoittelemaan metsästystä, sekä varmat ja kokeneet pyytäjät Gerin ja Frekin. Matkaan lähti luonnollisesti myös Freyr, heimon johtaja. Leiriin jäivät Heimdallin lisäksi Freyrin puoliso Siv, nokkimisjärjestyksessä Freyrin ja Sivin jälkeen tuleva vanha ja viisas Ivaldi, heimoa tarpeen tullen puolustavat vahva ja ketterä Skidbladnir, sekä rauhanomainen Forseti, untuvikot Balder, Hugin ja Munin, sekä puolisot Fulla, Gna, Freya ja Hnoss. Skidbladnirilla, Forsetillä ja minulla ei ollut vielä puolisoja, pysyttelimme vielä mieluummin nuorina ja vakiintumattomina. Ivaldillakaan ei ollut puolisoa - hän oli jäänyt leskeksi pororosvouksista vihastuneiden lappalaisten tapettua hänen vaimonsa.

Yleensä meidän ikäisillä oli jo puolisot tai vaihtoehtoisesti saatoimme kulkea erakkoina yrittäen perustaa omaa heimoa; kansamme sisällä vallitsevan hierarkian ja normien mukaan nuoret naimattomat saattoivat olla uhka heimon johtajalle, sillä he voivat halutessaan haastaa johtajan. Sen vuoksi nuorista pyrkyreistä tuli usein yksinkulkijoita niin kauaksi aikaa, kun he saivat kerättyä oman heimon kasaan. Minä, Skidbladnir ja Forseti käytimme mieluummin hyväksemme heimon matkassa kulkemisesta koituvat hyödyt, kuten varmemman mahdollisuuden saada ravintoa ja pysyä turvassa. Freyr toistaiseksi luotti meihin, mutta heimo oli jo nyt normaalia suurempi ja kesällä syntyisi uutta jälkikasvua, jonka jälkeen saattaisi tulevana talvena elintila käydä niin ahtaaksi, että meidän tulisi lähteä. Elimme luonnon keskellä luonnon antimilla, joten ainoat pätevät normit olivat kylmät luonnonlait, joiden mukaan samalle alueelle ei mahtunut liian montaa suuta ruokittavaksi.

Lähestyimme hitaasti porojen täyttämää aukiota Freyr kärjessä. Hänen jälkeensä tulivat Geri ja Freki, sitten minä ja Ottar, ja viimeisenä Modi. Modin tehtävä oli lähinnä tarkkailla ja tarvittaessa avustaa muiden hoitaessa päähyökkäyksen. Muuten metsästys saattaisi ajautua siihen, että joutuisimme suojelemaan rohkeaa, mutta kokematonta Modia porojen sarvilta ja koparilta. Freyr väijyi poroja lumisen katajapensaan takaa valiten kohteensa. Hänen syöksähdettyä hyökkäykseen ampaisivat Geri ja Freki hänen peräänsä suorastaan riemunomaisesti. Geri ja Freki olivat veljekset, ja he tekivät saumatonta yhteistyötä kaataessaan nuoren hirvaan. He toimivat nimiensä lupaamalla tavalla, ”teko” ja ”tahdonvoima”. Freyr oli viiltänyt vajaan vuoden ikäiseltä vasalta kurkun auki, ja minä ja Ottar iskimme sen vierellä kulkeneen pienen vaatimen kimppuun. Saalis oli kannaltamme mitä tyydyttävin. Leiriin jääneet saapuivat aukiolle hetkeä myöhemmin Ottarin annettua kutsuhuudon. Freyr huolehti, että kantavana oleva Sid sai ateriansa ensin. Sidin ja Freyrin jälkeen hierarkiaa noudattaen osansa saivat Ivaldi, sitten Geri, Freki, Ottar ja Heimdall puolisoineen, sitten minä, Forseti ja Skidbladnir, sekä viimeisenä Modi ja loput untuvikoista.

Syötyäni katselin perhettäni. Meitä oli jo nyt 18. Kesään mennessä nälkäisiä suita olisi kenties yli 20. Suurimmillaankin heimot tapasivat pitää kokonsa 15 hengessä. Tulisi pian todellakin aika lähteä. Poromiehet hengittivät nyt jo niskaamme ja pako heidän ulottumattomiinsa tulisi olemaan sitä vaikeampaa, mitä enemmän meitä oli. Side heimoon oli syvä, mutta pelkäsin niin itseni kuin muidenkin puolesta, ja tekisimme Forsetin ja Skidbladnirin kanssa väistämättömästä vain sitä vaikeampaa, mitä pitempään jäisimme.

Valpastuin yhtäkkiä ajatuksistani tunteeseen, että kaikki ei ollut enää kohdallaan. Näin monet vielä ruokansa kimpussa, mutta huomasin myös Heimdallin tarkkaavaisuuden heränneen. Kuulostelin ympäristöä ja yritin nähdä lymysikö puiden varjoissa jokin. Tuuli pyyhki hienoa puuterilunta jalkoihini ja ymmärsin sen kantaneen varoituksen luoksemme. Vaara oli läsnä aina elämässämme, mutta nyt sen saattoi haistaa vihurimaisesta tuulesta. Muutkin huomasivat merkit ja alkoivat pelokkaina kuunnella. Tuulta lukuun ottamatta oli hiljaista, jäätävän hiljaista, kunnes kuulin sydäntä kouraisevan äänen. Hangen rikkirasahduksen ja sitä seuraavan hankaavan laahauksen toisen jalan valmistautuessa ottamaan seuraavan askeleen. Emme olleet enää yksin ja me kaikki tiesimme, että se mikä jäi vielä piiloon puiden taa, ei ollut hirvi tai kettu tai mikään muukaan eläin, sillä se lähestyi aivan liian varovaisesti ja liian laskelmoivasti. Lappalaiset olivat luultavasti löytäneet metsästyksen jäljiltä vauhkoontuneen porolauman ja seuranneet niiden jälkiä luoksemme.

Meillä oli jo kiire. Paras tapa välttää kiinnijääminen oli hajaantua eri reiteille. Leiri oli jo menetetty, sillä he löytäisivät kyllä jälkemme, sinne ei ollut enää palaamista. Harmistuin ajatuksesta, sillä se tosiaan oli ollut oiva piilo. Hetken päästä kuitenkin tajusin surullisena, ettei minulla olisi ollut sinne luultavasti muutenkaan enää asiaa. Tämä olisi viimeinen niitti, jos ylipäätään selviäisin hengissä, ja Freyr pistäisi meidät kaikki kolme kävelemään antaakseen heimolleen mahdollisuuden elää edes hitusen vähemmän riskialttiisti.

Me säntäsimme karkumatkalle kolmestaan Forsetin ja Skidbladnirin kanssa. Loput jakaantuivat niin, että puolisot lähtivät keskenään untuvikkojensa seuratessa perässä. Ivaldi liittyi Freyrin ja Sidin joukkoon. Kaikki tiesivät mihin tulisi paeta: rajan taa. Saatoin suorastaan maistaa vaaran kitkeränä suussani. En pelännyt juurikaan muiden parien tai edes untuvikkojen puolesta, mutta Freyrin, Sidin ja Ivaldin turvaksi olisin halunnut syöksyä. Jos joku heistä saataisiin kiinni, etenkin Freyr, menisi koko heimon hierarkia uusiksi ja se repisi perhettä sisältä päin jopa siinä määrin, että koko yhteisö saattaisi hajota osiin. Myös vainoajamme tiesivät sen ja siksi he pyrkivät aina murskaamaan heimon johdon. Se oli kuitenkin varsin typerää heiltä, sillä jos perhe hajoaisi, se tarkoittaisi sitä, että jokaisen heimon pariskunnan pitäisi etsiä uusi paikka elää. Se tietäisi sitä, että metsästäisimme poroja ja hirviä yhä laajemmalta alueelta.

Juostessamme kuulin takaa-ajajien seuraavan perässä. Tiesin heidän joukoissaan olevan eräitä, jotka olivat kaukaista sukua meille. He polveutuivat meistä, meidän kansamme oli heidän esi-isiään. En syyttänyt heitä silti. He olivat joutuneet hylkäämään villin luontonsa pakon edessä ja muuttamaan sivistyksen pariin. Ymmärsin heitä. He saivat elää turvassa, eikä heidän tarvinnut huolehtia ravinnon saannista. Mutta he tuskin enää kuulivat kansamme hengen puhetta sisällään, tuskin he muistivat enää. Ehkä toisinaan he tunsivat pienen ailahduksen rinnassaan katsoessaan laajalle levittyviä vaaroja ja tuntureita tai kuullessaan pohjoistuulen hyytävän puhurin, joka kantoi mukanaan kertomuksia siitä, mitä nietosten keskellä ja metsän siimeksessä tapahtui. En tiedä. Itse en olisi kuitenkaan valmis vaihtamaan kaikkea sitä pois. Ei sillä, että minulle annettaisiin siihen enää edes mahdollisuutta, muistutin itseäni kuullessani ensimmäiset laukaukset. Yksikään ei onneksi osunut, kuulin niiden uppoavan valittavalla äänellä puihin ympärillämme.

Syöksyimme pienen jäätyneen puron yli ja mutkittelimme puiden lomassa luottaen vaistoihimme luotien viheltäessä päidemme yllä. Hanki oli onneksi kovaa ja sen pinnalla oli helppo juosta. Samaa ei voinut sanoa takanamme tulevista poromiehistä, joiden aseet ja kantamukset painoivat tuon tuostakin jalan hangen läpi vaikeuttaen heidän kulkuaan. Näin raja-aidan jo siintävän edessäpäin. Vainoojat perässämme joko näkivät myös tai aavistivat kiristyneestä vauhdistamme turva-paikkamme lähestyvän ja he alkoivat tulittaa entistä kovempaa. Seuraava ääni sai vatsani muljahtamaan. Kuulin Forsetin ulvaisevan kivusta. Käännyin katsomaan taakseni, mutta uusi luotikuuro räsähti läheisiin puihin estäen minua pysähtymästä. Näin Forsetin makaavan hangessa lasittunut katse silmissään ja veren leviävän hiljalleen puhtaaseen lumeen. Oli liian myöhäistä auttaa häntä. Miksi Forseti,  mietin tuskaisena. Hän ei olisi ansainnut moista kohtaloa. Forseti, joka aina puolusti rauhaa, totuutta ja oikeudenmukaisuutta…

Mielipuolisena surusta ja pelosta pakenin niin lujaa kuin jaloistani pääsin raja-aidalle ja livahdin siinä olevasta aukosta Venäjän puolelle. Jatkoin matkaa vielä lähistöllä olevien puiden huomaan varmistaakseni, etteivät kiroilevien poromiesten luodit saavuttaisi minua rajan takaakaan. Lopulta pysähdyin nääntyneenä hengitys höyryten luonnon muovaamaan kuoppaan metsän laitaan. Skidbladnir syöksähti pienen mäennyppylän takaa viereeni kyljet voimakkaasti kohoillen. Katsoimme toisiamme tietäen, että vahvat muutoksen tuulet olivat alkaneet puhaltaa, ja tämän päivän jälkeen kohtalo johdattaisi meidät eri poluille kuin mitä perheemme tulisi kulkemaan. Surimme yhdessä Forsetia ja kaivoimme lumeen kuopan, jossa saatoimme pysytellä suojassa tuulelta. Metsä peittyi sinisen hetken huntuun ja kuu ilmestyi taivaalle.

Lopulta kuulimme suden ulvovan jossain lähistöllä. Se oli Freyr. Hän kutsui laumaansa koolle. Iloa hänen selviämisestään oli kuitenkin vaikea tuntea Forsetin kohtalon painaessa mieltämme. Vastasimme kutsuun surun murskaamina kertoen tuskastamme, itkien tulevaa yksinäisyyttämme tietäen, että poromiehet koirineen kuuntelivat raja-aidan toisella puolen. Tunsin ensimmäistä kertaa syvällä sisimmässäni, että todella olin lainsuojaton. Mikä oli sen vihatumpi kuin yksinäinen susi? Sellainen tulisin olemaan seuraavasta päivästä alkaen, ilman laumaa, ilman reviiriä. Lopulta lähdimme jolkottamaan keltaiset silmät pimenevän illan kuunvalossa välähdellen heimomme luo, nähdäksemme kenties viimeisen kerran perheemme, joka vielä tänään odotti meitä kotiin.